Developed in conjunction with Joomla extensions.

 

Jokaisella meistä on tarinamme!!

Tässä "tarinakeskuksessa" on tarkoitus jakaa kokemuksiamme arjesta monin eri tavoin. Seurakuntalaisemme jakavat tarinakeskukseemme oivalluksia hengellisestä elämästä, kokemuksiaan elämästä ja vaikkapa esim. kokemuksiaan lukemistaan hengellisistä kirjoista. Tervetuloa kuuntelemaan ja kertomaankin tarinoita!

 


Seurakuntamme jäsenen ja Suomen Vapaakirkon lähetysjohtajan Richard Brewisin pitkä ura raamatunkäännöstyössä sai huikean päätöksen Borneossa...

Usain Bolt kuulemma taittaa 50 metrin matkan 5,47 sekunnissa – minulla se kesti 30 vuotta. Sunnuntaiaamuna 18.8 seisoin Borneon saarella sijaitsevan Tenomin kaupungin St. Anthony’n kirkon sisäänkäynnissä ja odotin merkkiä lähtöön.  En ollut yksin tällä matkalla. Edessäni ja takanani seisovaa kahtatoista kansallispukuihinsa somistautunutta timugonilaislasta jännittää. Niin minuakin. Kulkueeseemme kuuluu myös johtaja ja neljä kantajaa – ja yksi uusi Raamattu.

Edessä on 50 metrin kävely kohti kirkon alttaria, jossa odottaa piispa ja pappeja. Oikealla puolella seisoo nuorten kuoro ja vasemmalla tusinan verran teini-ikäisiä, jotka avustavat jumalanpalveluksessa. Saatuaan merkin juhlan johtajalta kaksi nuorukaista kumartaa piispalle ja lähtee kävelemään kohti meitä. Samanaikaisesti noin tuhannen läsnä olevan päät kääntyvät kohti meitä, kun vasemmalla puolellani oleva gong-orkesteri paukahtaa käyntiin kumisuttaen tuttua timugonilaista ding-dong-ding-dong rytmiä.

Nuorukaiset saapuvat eteemme. He sytyttävät kaksi isoa kynttilää ja kääntyvät ja alkavat hitaasti kävellä takaisin kohti kirkon etuosaa. Kulkueemme nytkähtää liikkeelle. Edessä seurakunnan vanhimmiston puheenjohtaja – hän on minun timugonilainen sukulaiseni, siskoni poika – johtaa meitä. Sitten kuusi lasta kahdessa rivissä ja heidän takana juhlan keskipiste – upouusi Raamattu timugonin kielellä. Raamattua kannetaan juhlallisesti kukkien ympäröimänä kantotelineellä.  Sitten minä ja takanani vielä kuusi lasta.

Vihdoin on minun vuoroni ottaa ensimmäinen askeleeni ja pian koko ryhmämme liikkuu juhlallisesti rytmikkään musiikin tahdissa – ding-dong-ding-dong… Tätä musiikkia olen kuullut yli kolme kymmentä vuotta. Gong-musiikki on tärkeä osa timugonien kulttuuria – sitä soitetaan aina kun on juhlan aihetta. Parempaa tahdittajaa ei olisi voinut olla – timugonilaiset miehet soittamassa omilla perinteisillä instrumenteilla omaa kansanmusiikkia. Pitäisikö minun hyppiä vai tanssia riemusta? Voisin kyllä, mutta yritän keskittyä edessä olevaan tehtävääni.

Yhtäältä tuntuu, että tämä matka on kestänyt ikuisuuden, toisaalta kuin vain lyhyen hetken. Vuonna 1983 Kielo, Johanna (2v) ja minä, muutimme Tenomiin aloittamaan kielentutkimustyötä timugonilaisten parissa. Silloin emme tienneet, kauanko saamme asua siellä. Jotkut viisaammat neuvoivat meitä kääntämään mahdollisimman nopeasti, koska aikamme tässä maassa olisi rajattu. Näin ei käynyt. Saimme asua peräti 15 vuotta Borneolla ja tehdä työtä rauhassa. Uusi testamentti julkaistiin vuonna 1998 ja nyt on vuorossa koko Raamattu.

Kävellessäni eteenpäin huomaan timugonilaisia ystäviä matkamme varrelta. Heitä on vanhempia ja nuorempia. Siinä on eläkkeellä oleva kulttuuriministeri, jonka vaimolle Kielo opetti englantia. Siellä on entinen kotiapulaisemme, joka hoiti lapsemme ja jolla on nyt kuusi omaa lastaan. Oikealla huomaan miehen, joka käänsi osan Uutta testamenttia, mutta lopetti kun työ aiheutti hänelle kovia päänsärkyjä. Silmämme kohtaavat ja hänen hymynsä kertoo minulle ”Hienoa, se on nyt ohi.”

Saavumme kirkon etuosaan ja edellisen päivän kenraaliharjoituksen koreografia laitetaan täytäntöön. Nuorukaiset siirtyvät sivuun ja ensimmäinen lapsiryhmä vasemmalle. Raamattua kantavat miehet pysähtyvät edessäni ja kakkien katseet kiinnittyvät minuun. Takanani olevat lapset siirtyvät oikealle. Kun siirryn Raamatun eteen, yhtäkkiä musiikki loppuu. Tulee hiljaisuus. Käännyn kohti juhlayleisöä ja otan kannetun Raamatun kantotelineeltä ja nostan sitä korkealle kaikkien nähtäväksi.

Edessäni kirkon etupenkillä istuu kaksi eri ryhmää. Vasemmalla puolellani on neljä timugonilaista – yksi nainen ja kolme miestä. Nainen on Silipah Majius – koko projektin päämoottori. Hän on ollut mukana projektissa yhtä pitkä kuin me. Hän on nyt 48-vuotias ja on antanut enemmän tälle työlle kuin me. Hän on ollut naimisissa tämän työn kanssa, eikä ole sen tähden perustanut perhettä. Siinä on sitoutumisen esimerkki meille kaikille. Hänen vierellään istuvat kaksi muuta kääntäjää Jimmy Jawatah ja Justin Abus. Jimmy on musiikillisesti lahjakas ja sävelsi ja sanoitti ensimmäisiä timugoninkielisiä hengellisiä lauluja jo 1980-luvulla. Hänen laulujaan laulettiin tässä juhlassa useita. Jimmy käänsi Psalmit ja kuinka sujuvasti hän onkaan tulkinnut Daavidin tunteita omalle äidinkiellelleen! Neljäs ihminen on nuori mies nimeltä Ronnie Bahan. Hän liittyi käännöstyötiimiin pari vuotta sitten ja kirjoitti tietokoneelle koko Raamatun tekstin. Hän on ilmiömäinen laulaja ja lauluntekijä ja edustaa tulevan sukupolven johtajia.

Oikealla puolella istuu yksi malesialainen ja kaksi suomalaista. Malesialainen mies on Yhtyneiden Raamattuseurojen (UBS) käännöskonsultti Tri Daniel See. Hänen kauttaan Malesian Raamattuseuran apu ja rohkaisu on kanavoitu timugoneille. Hänen vieressään istuu pastori Hannu Hirvonen, Helsingin vapaaseurakunnan johtaja. Hehän lähettivät meidät Borneolle vuonna 1982 ja ovat olleet meille vankka tuki ja esirukoilija alusta loppuun saakka. Se, että ystävämme, kollegamme ja pastorimme on täällä tänään tässä juhlassa, on osoitus seurakuntamme sitoutuneisuudesta. Hienoa! Kiitos Jumalalle teistä jokaisesta. Kiitos myös Rauman vapaaseurakunnalle, joka kannatti projektia vuosina 2006-2012. Toinen suomalainen on oma puolisoni, Kielo. Hänen pitäisi olla tässä vierelläni nyt kanssani nostamassa tätä Raamattua seurakunnan edessä, mutta täällä Aasiassa asiat tapahtuvat paikallista kulttuuria noudattaen.

Tämän silmäilyn jälkeen käännyn ympäri ja luovutan ensimmäisen timugoninkielisen Raamatun  seurakunnan vanhimmiston puheenjohtajalle. Kädet vapisten hän ottaa sen minulta kevyesti, kääntyy 90 astetta ja ojentaa sen piispalle.  Piispa ottaa sen häneltä, tekee ristinmerkin sen päällä ja ojentaa sen sitten yleisöä kohti. Juhlaväki taputtaa ja huokaan helpotuksesta. Se on nyt ohi.

50 metrin kävelyni koreografioineen on kestänyt noin kaksi ja puoli minuuttia – tai 30 vuotta. Mutta eihän tämä ollutkaan pikajuoksu vaan maraton. Työ on nyt todella ohi. Jumalan sana on nyt ilmestynyt timugoneille – alusta loppuun saakka. Jumalan armosta tällainen päivä on meille suotu.

Richard Brewis


01.04.2010

Suomen Viikkolehden toimittajan pyynnöstä kirjoitettu v. 1940

"Siis sydämellinen tervehdys Helsingistä. Vielähän se Annankadun keskustalo ja kirkko ovat eheinä, mutta ei kumpasiakaan paljo voida käyttää. Hotelli on tyhjä, lähetysopisto keskeyttänyt työnsä, kirkkoa ei voi iltaisin käyttää, kun olisi vaikeata saada nuo suuret kirkonikkunat tehokkaasti pimitetyksi, ja Helsinkihän nykyään on ´maailman pimein kaupunki´.

 

Vain sunnuntai aamupäivisin siellä kokoonnutaan Herran sanan ympärille, mutta tietenkin kirkkokansaa on vähän, siitäkin syystä, että 80 % Helsingin asukkaista on mennyt muille paikkakunnille.

Mutta hartaasti kai nykyään kaikkialla maassamme rukoillaan Jumalaa, ja saammehan luottaa siihen, että Hän väkevällä kädellään on meitä auttava, ei Hän ole jättävä meitä julman vihollisemme käsiin."

"Älköön teidän sydämenne murheellinen olko", sanoi Jeesus, "uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun."

Kaikkihan tietävät, että Helsinkiä pommitettiin 30/11.

Aamulla kyllä oli kerrottu, että oli nähty venäläisten pommikoneita, jotka olivat heittäneet pommeja sekä Malmin lentokentälle että Suomenlinnaan, mutta ei kukaan sentään uskonut, että todellinen vaara on käsissä vaikka ilmahälytystäkin kuultiin. Olimmehan niin kauvan saanet elää rauhassa ja mitäpä ne venäläiset turvattomia kaupunkeja rupeaisivat pommittamaan. Mutta ei silloin tarpeeksi tunnettu venäläisiä.

Meninpä minäkin sinne minun kouluuni, minulla kun piti olla siellä luento klo 1. Mutta kuten arvasinkin, ei luentosalissa ollut ketään. Hetken aikaa viivyttyäni huoneessani menin koulun Lönnrotinkadun puoleisesta päästä ulos ajaakseni polkupyörälläni saman kadun varrella olevaan kaupunginasuntooni. Mutta en ollut päässyt montakaan kymmentä metriä kun kuulin kauhean täräyksen. Katsaahtaessani ylös näin etelästäpäin tulevan 7 pommikonetta, jotka yhtä mittaa pudottelivat pommeja, toiset mustia, räjähdyspommeja, toiset kiiltäviä, hehkuvia palopommeja.

Mitä teen? Edessäni sattuu olemaan kuorma-auto, ja ryömimpä sen alle. Eihän siitä paljoakaan suojaa ole, jos pommi sattuu putoamaan aivan sen läheisyyteen, mutta eihän muutakaan suojapaikkaa siellä ollut. Kohta rupeaa kiviä, lasinsiruja ja kattolevyjä lentämään ympärilläni, ja tunnene ankaran imanpaineen, mutta vahingoittumattokasi kuitenkin jään.

Kun nousen ´suojakammiostani´ ja katson ympärilleni, niin mikä kauhistuksden hävitys! Hietalahden torilla on kivitys on useasta paikoin repeytynyt auki, kattolevyjä on irtaanutunut, torinpuoleisten rakennusten kaikki akkunat ovat säpäleinä, väkevä ruudinkatku tuntuu.

Mutta kun katson taaksepäin, sinne mistä tulin, niin mikä kauhistus! Kouluani vastapäätä oleva talo Lönnrotinkadun varrella on kokonaan tuhoutunut, pommi repinyt seinän auki katosta kellariin asti! Kuinkahan monta ihmishenkeä siinäkin on mennyt! Talo näkyy palavan, ´ja minun´ autoni lähellä oleva toinen kuorma-autokin palaa! Ja koulunikin nurkkauksesta liekit loimuavat! Koulun ja sen vastapäätä olevan luhistuneen rakennuksen välinen osa Lönnrotinkadusta on kokonaan soraläjän peittämä.

Jos olisin parikymmentä sekuntia myöhemmin astunut ulos kouluni ovesta, niin olisin joutunut pyörineni tuon soraläjän alle, kuten joutui koulun talonmies, joka sillä kohdin oli katua lakaisemassa eikä ajoissa ehtinyt suojaan.

Paljonhan olisi yksityiskohtia kerrottavana, mutta siihen ei nyt ole tilaisuutta. sanonpa vain, että Jumala on minut säästänyt elämään, ehkäpä minullakin vielä on joitakin tehtäviä täällä.

 

Veljellisesti tervehtien, Emil Saraoja

 

Prof. Saraoja (1902-1945) oli Helsingin vapaaseurakunnan esimies, vanhimmiston puheenjohtaja.


Väärässä paikassa? 

Eilen illalla en saanut unta kun mietin edellisen päivän tapahtumia. Lähdimme kirkolta 15 hengen porukan kanssa kadulle evankelioimaan Istanbulin yhdellä keskusalueella. Meillä oli mukana musiikkiryhmä ja pieni teatteriryhmä sekä muutama ihminen jakamaan flaijereita ja keskustelemaan ihmisten kanssa. Bändi  alkoi koota soittimia  esiintymiskuntoon  ja mä nappasin ison kasan flaijereita käsiini ja näin pikkuisen puistonpenkin. Ajattelin, että menempäs tuonne kauemmaksi niin voin jakaa niille jotka ei kehtaa tulle lähelle.

No, istuttuani minuutin huomasin noin 20 miehen parveilevan ympärilläni. Ajattelin et no johan on. Ja alkusoiton aikaan miehet tulivat luokseni ja kysyivät et voisivatko he saada kyseisen paperilappusen. Lapussa luki ”Olet erityinen”. Toisella puolella lisää tekstiä siitä miten Jumala rakastaa ja tiedot jos haluaa tilata raamatun.

Hämmästelin et ei ole koskaan flaijereiden jakaminen ollut näin helppoa. Miehet suorastaan jonottivat niitä, ja kun he saivat flaijerin käteensä, he lukivat tarkoin ja monet taittelivat hienosti sen taskuunsa talteen. Vain yksi ojensi luettuaan sen takaisin minulle. 15 minuuttia meni kunnes tajusin että taisin istua väärässä paikassa. Mitä todennäköisemmin tuolta penkiltä tultiin hakemaan seuraa.

Olin aikas häpeissäni, mutta päivä jatkui flaijereita jakaen ja keskustellen ihmisten kanssa. Eilen kuitenkin vahvasti koin että Isä varmaan tahtoikin minut tuohon penkille, jotta ehkä ne kaikkein yksinäisimmätkin seuranhakijat tietäisivät kuinka paljon hän rakastaa. Vaikka näin inhimillisesti ajateltuna olin aivan väärässä paikassa. Ajattelin et ehkä tämäkin voi olla rohkaisu jollekin joka kokee olevansa väärässä paikassa. Jumala on saattanutkin sinut paikallesi johdattaa kohtaamaan muita ihmisiä!

Rosa


Uskosta ja epäilystä

”Vaikka joskus tuntuu, ettei omasta uskostani ole mitään jäljellä, huomaan olevani kuin liimattuna kiinni Jeesuksessa. En pysty pyristelemään irti. Silloin kun ei jaksa, voi, kiinnosta tai halua uskoa, huomaan Pyhän Hengen puristavan minusta lujemmin. Kyseessä ei ole jokin älyllinen oivallus, uskonnollinen kokemus tai emootio. Nämä kaikki kyllä kuuluvat uskoon, mutta olen tullut siihen ymmärrykseen, että usko itse on se, mikä jää jäljelle kun varmuus, teot ja tunteet riisutaan pois. 

Hiiteen kaikki uskottelu! En tahdo asettaa iankaikkisuuttani niin huteran asian kuin oman uskoni varaan. Minulle riittää se usko, mitä Jumala minulle antaa, ja kaikki sen yli menevä joutaa pöntöstä alas. Nauran omalle epäuskolleni, koska tiedän, että Jeesuksen veri ei siitä vapise. Kun huomaan uskoni horjuvan, en ahdistu, vaan tunnustan kyvyttömyyteni uskoa Jeesukseen. Ja juuri siksi minä häneen uskon.” ***

 

Kerron teille salaisuuden. Minä epäilen joskus. Ja nyt en tarkoita vain semmoisia tavallisia ”pystyykö Jumala” –epäilyjä, tarkoitan, että epäilen joskus semmoisten perustavanlaatuisten kysymysten kohdalla, kuten onko Jumalaa olemassa. En tarkoita, että olisin luopumassa uskostani tai että en uskoisi Jumalan olevan todellinen. Tarkoitan vain sitä, että joskus minä epäilen. Siitä huolimatta, mitä olen nähnty ja kokenut. Siitä huolimatta, että solkkaan sujuvasti kielillä, olen nähnyt ihmisten parantuvan ja olen seissyt muiden ihmisten edessä opettamassa uskosta, minä epäilen joskus. 

Muutamat ovat olleet aidosti hämmästyneitä kun olen tämän kertonut, mutta olen saanut enemmän rohkeutta siitä, että usein kun olen itse myöntänyt muille ääneen, että minä epäilen, yhä useampi on uskaltautunut myöntämään saman itsekkin.

Epäily ei saa olla tabu. Ollaksemme aitoja, meidän tulee tulla myös rehellisesti valoon meidän omien epäilystemme ja pelkojemme kanssa. Saatamme yllättäin huomata, että emme olekkaan ainoita, jotka painivat samojen asioiden kanssa.

Sillä ei uskon vastakohta ole epäily, vaan epäusko. ”Usko itse on se, mikä jää jäljelle kun varmuus, teot ja tunteet riisutaan pois.” Ei epäily tee meistä yhtään huonompia, ei yhtään vähemmän Jumalan omia, ei yhtään vähemmän pelastuneita. Eikö se juuri todista uskon vahvuudesta, että se kestää pahimmatkin kriisit ja epäilyt? Kestää senkin kun ei ole mitään - ei omia tekoja, varmuutta tai tunteita -  mihin turvautua? On vain usko siihen, että on Jumala, joka pelastaa?

Viime kertaisen uskonkriisini kautta ymmärsin vihdoinkin sen, mitä olen tässä nyt seitsemän vuotta yrittänyt älytä; ensin on armo, sitten usko (Ef. 2:8): ”Sillä armosta Jumala on teidät pelastanut, antamalla teille uskon.” Ei ihminen saa itsestään uskoa aikaan, sen Jumala antaa lahjaksi, armosta.

Pelastusta ei voi ansaita edes omalla uskollaan, sillä sekin on jotain, mitä Jumala antaa lahjaksi. Minun ei tarvitse uskotella itseäni uskoon. En pysty uskomaan Jeesukseen ja juuri siksi uskon Jeesukseen, sillä se, että kykenemättömyydestäni huolimatta voin uskoa Jeesukseen todistaa juurikin siitä, että uskoni kohde on todellinen, ja Hän saa sen uskon aikaan, en minä ja omat uskotteluni.

Uskontulo onkin enemmänkin Jeesuksen puoleen kääntymistä ja armon pyytämistä. Silloin Jumala antaa lahjaksi meille Pyhän Hengen, joka saa meissä aikaan niin uskon (Ef. 2:8), teot (Fil.2:13)  kuin pyhityksen (1. Kor. 1:30) ja pelastuksenkin (Joh. 3:5). Näin kaikki on todella armoa.

Uskaltaisin siis jopa väittää, että meidät on siis ensisijaisesti pelastettu armosta, ei niinkään uskosta, sillä armo on se, mikä uskon saa aikaan. Vaikka minä makaisin rähmälläni maassa kykenemättä liikuttamaan evääkään, Jumalan armo pysyy, Hän nostaa minut maasta, Hän on se, joka sen tekee. Minun ei tarvitsee jaksaa tai yrittää pystyä uskomaan ja tekemään, vaan voin luottaa Jumalaan. 

Luotetaanko me Jumalan Pyhän Hengen voimaan meidän elämässä niin paljon, että uskallettaisiin sanoa Jumalalle, että en pysty ja jaksa, tarvitsen Sinua epätoivoisesti, tee Sinä, minä en pysty? Ja maata rähmällään maassa, kykenemättä liikuttamaan sormeakaan? Koska uskon, että silloin kun me lakkaamme yrittämästä, luovutamme, heittäydymme täysin Jumalan varaan, juuri silloin Jumala tulee meitä lähelle voimallisemmin kuin ehkä koskaan aikaisemmin.

 

Maikki Aakko

*** Lainaus blogikirjoituksesta www.harhaoppia.blogspot.fi / Markus Finnilä

 


Annan tarinoita juhlimisen keskeltä...

Olin äskettäin juhlistamassa sukuni uusinta tulokasta. Pitkä pöytä oli katettu kauniisti ja sen ympärillä istui eri-ikäisiä setiä, tätejä ja serkkuja. Seurueen huomion keskipisteenä oli pieni tyttövauva, joka oli valloittanut kaikkien sydämet suurilla silmillään. Pöydän toisessa päässä lähes yhdeksänkymmenvuotias isotäti kertoi tarinoita omista vanhemmistaan. Vaikka sukujuhlat saattavat joskus tuntua rasittavilta, yhteiset hetket ovat ainutlaatuisia ja siksi arvokkaita. 

Helsingin vapaaseurakunnassa, Annankadun ja Ratakadun kulmauksessa, vietetään myös eräänlaisia sukujuhlia joka sunnuntai, kun vietämme jumalanpalvelusta. Tähän suureen sukuun ovat kaikki tervetulleita! Kuten sukujuhlissa, myös seurakunnassa meitä on erilaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä ja olemme kaikki hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Meillä on jokaisella omat perheemme ja sukumme. Kuitenkin olemme kaikki Jumalan perhettä ja Helsingin vapaaseurakunta on tavalla tai toisella muodostunut meille kodiksi.

Olen ollut vasta viitisen vuotta vapaaseurakunnan toiminnassa mukana, muttatunnen jo sukurakkautta Helsingin vapaaseurakuntaa kohtaan. Iloitsen tästä seurakuntaperheestä, johon saan kuulua. Olen ylpeä hienosta kirkkorakennuksesta. Iloitsen pitkistä perinteistä, mutta myös muutoksen tuulista. Kun istun jumalanpalveluksissa ja näen kaikki tutut ja tuntemattomat kasvot, olen ylpeä tästä suuresta ”suvusta”.


Kun kävin ensimmäisiä kertoja vapaakirkolla, nautin tilaisuuksista, mutta tunsin itseni auttamattoman ulkopuoliseksi, vaikka olin mukana oman ikäisilleni suunnatussa toiminnassa. Ulkopuolisuuden tunne tekee kipeää. Onneksi jaksoin käydä vapaakirkolla, sillä sain lopulta hyviä ystäviä seurakunnan kautta. 

Jumala johdatti minut tähän seurakuntaan juuri silloin, kun sitä tarvitsin ja ajelehdin seurakunnattomana. Nyt saan tuntea, että minä kuulun jonnekin, minulla on juuret Helsingin vapaaseurakunnassa ja tämä seurakuntaperheen keskellä on hyvä kasvaa. Parhaita hetkiä seurakunnassa ovat ne, jolloin olemme kokoontuneet jumalanpalvelukseen kohtaamaan taivaallista Isäämme ja Pyhän Hengen kautta saamme kokea olevamme yhtä perhettä.

Olen huomannut, että tärkeintä sukujuhlissa ei ole se, miten hienosti juhlat on järjestetty ja sujuuko kaikki suunnitelmien mukaan. Tärkeintä on se, että sukulaisilla on hyvä olla toistensa kanssa ja tunnelma on aito ja välitön. Luulen, että sama pätee myös seurakunnan tilaisuuksiin. Meistä jokainen varmaan omalta osaltaan vaikuttaa siihen, millaisiksi seurakunnan ”sukujuhlat” muodostuvat. 

Seurakunnan tilaisuuksista, meidän ”sukujuhlista” kaikkein rakkaimpia minulle ovat olleet seurakunnan joulujuhlat. Tänäkin vuonna joulujuhla oli unohtumaton. Kirkkosali oli täynnä ihmisiä, lapsia, nuoria, perheellisiä, perheettömiä ja uskollisia vanhempia seurakuntalaisia.  Oli hienoa yhdessä hiljentyä ja riemuita joulun sanoman äärellä. Lasten Jippii-kuoro sulatti sydämet ja saimme nauttia myös seurakuntakuoron lauluista sekä laulaa jouluisia yhteislauluja Major Big Bandin ja laulajien säestyksellä. Näytelmiäkin nähtiin ja kaikki tuntuivat viihtyvän. Tilaisuuden jälkeen pääsimme vielä syömään herkullista riisipuuroa. 

Joulujuhlan jälkeen oli todella kiitollinen ja siunattu olo. On ilo kuulua tällaiseen seurakuntaperheeseen! Tahtoisin nähdä myös uusien ihmisten löytävän tiensä tänne, kenties astuvan yhtä epävarmoina kynnyksen yli, kuten minäkin aikoinaan. 

Vapaakirkon ovi on avoinna sunnuntaisin yhdeltätoista, kun vietämme jumalanpalvelusta. Tervetuloa sukujuhliin! 

 

Anna Kangasjärvi