Developed in conjunction with Joomla extensions.

Uskosta ja epäilystä

”Vaikka joskus tuntuu, ettei omasta uskostani ole mitään jäljellä, huomaan olevani kuin liimattuna kiinni Jeesuksessa. En pysty pyristelemään irti. Silloin kun ei jaksa, voi, kiinnosta tai halua uskoa, huomaan Pyhän Hengen puristavan minusta lujemmin. Kyseessä ei ole jokin älyllinen oivallus, uskonnollinen kokemus tai emootio. Nämä kaikki kyllä kuuluvat uskoon, mutta olen tullut siihen ymmärrykseen, että usko itse on se, mikä jää jäljelle kun varmuus, teot ja tunteet riisutaan pois. 

Hiiteen kaikki uskottelu! En tahdo asettaa iankaikkisuuttani niin huteran asian kuin oman uskoni varaan. Minulle riittää se usko, mitä Jumala minulle antaa, ja kaikki sen yli menevä joutaa pöntöstä alas. Nauran omalle epäuskolleni, koska tiedän, että Jeesuksen veri ei siitä vapise. Kun huomaan uskoni horjuvan, en ahdistu, vaan tunnustan kyvyttömyyteni uskoa Jeesukseen. Ja juuri siksi minä häneen uskon.” ***

 

Kerron teille salaisuuden. Minä epäilen joskus. Ja nyt en tarkoita vain semmoisia tavallisia ”pystyykö Jumala” –epäilyjä, tarkoitan, että epäilen joskus semmoisten perustavanlaatuisten kysymysten kohdalla, kuten onko Jumalaa olemassa. En tarkoita, että olisin luopumassa uskostani tai että en uskoisi Jumalan olevan todellinen. Tarkoitan vain sitä, että joskus minä epäilen. Siitä huolimatta, mitä olen nähnty ja kokenut. Siitä huolimatta, että solkkaan sujuvasti kielillä, olen nähnyt ihmisten parantuvan ja olen seissyt muiden ihmisten edessä opettamassa uskosta, minä epäilen joskus. 

Muutamat ovat olleet aidosti hämmästyneitä kun olen tämän kertonut, mutta olen saanut enemmän rohkeutta siitä, että usein kun olen itse myöntänyt muille ääneen, että minä epäilen, yhä useampi on uskaltautunut myöntämään saman itsekkin.

Epäily ei saa olla tabu. Ollaksemme aitoja, meidän tulee tulla myös rehellisesti valoon meidän omien epäilystemme ja pelkojemme kanssa. Saatamme yllättäin huomata, että emme olekkaan ainoita, jotka painivat samojen asioiden kanssa.

Sillä ei uskon vastakohta ole epäily, vaan epäusko. ”Usko itse on se, mikä jää jäljelle kun varmuus, teot ja tunteet riisutaan pois.” Ei epäily tee meistä yhtään huonompia, ei yhtään vähemmän Jumalan omia, ei yhtään vähemmän pelastuneita. Eikö se juuri todista uskon vahvuudesta, että se kestää pahimmatkin kriisit ja epäilyt? Kestää senkin kun ei ole mitään - ei omia tekoja, varmuutta tai tunteita -  mihin turvautua? On vain usko siihen, että on Jumala, joka pelastaa?

Viime kertaisen uskonkriisini kautta ymmärsin vihdoinkin sen, mitä olen tässä nyt seitsemän vuotta yrittänyt älytä; ensin on armo, sitten usko (Ef. 2:8): ”Sillä armosta Jumala on teidät pelastanut, antamalla teille uskon.” Ei ihminen saa itsestään uskoa aikaan, sen Jumala antaa lahjaksi, armosta.

Pelastusta ei voi ansaita edes omalla uskollaan, sillä sekin on jotain, mitä Jumala antaa lahjaksi. Minun ei tarvitse uskotella itseäni uskoon. En pysty uskomaan Jeesukseen ja juuri siksi uskon Jeesukseen, sillä se, että kykenemättömyydestäni huolimatta voin uskoa Jeesukseen todistaa juurikin siitä, että uskoni kohde on todellinen, ja Hän saa sen uskon aikaan, en minä ja omat uskotteluni.

Uskontulo onkin enemmänkin Jeesuksen puoleen kääntymistä ja armon pyytämistä. Silloin Jumala antaa lahjaksi meille Pyhän Hengen, joka saa meissä aikaan niin uskon (Ef. 2:8), teot (Fil.2:13)  kuin pyhityksen (1. Kor. 1:30) ja pelastuksenkin (Joh. 3:5). Näin kaikki on todella armoa.

Uskaltaisin siis jopa väittää, että meidät on siis ensisijaisesti pelastettu armosta, ei niinkään uskosta, sillä armo on se, mikä uskon saa aikaan. Vaikka minä makaisin rähmälläni maassa kykenemättä liikuttamaan evääkään, Jumalan armo pysyy, Hän nostaa minut maasta, Hän on se, joka sen tekee. Minun ei tarvitsee jaksaa tai yrittää pystyä uskomaan ja tekemään, vaan voin luottaa Jumalaan. 

Luotetaanko me Jumalan Pyhän Hengen voimaan meidän elämässä niin paljon, että uskallettaisiin sanoa Jumalalle, että en pysty ja jaksa, tarvitsen Sinua epätoivoisesti, tee Sinä, minä en pysty? Ja maata rähmällään maassa, kykenemättä liikuttamaan sormeakaan? Koska uskon, että silloin kun me lakkaamme yrittämästä, luovutamme, heittäydymme täysin Jumalan varaan, juuri silloin Jumala tulee meitä lähelle voimallisemmin kuin ehkä koskaan aikaisemmin.

 

Maikki Aakko

*** Lainaus blogikirjoituksesta www.harhaoppia.blogspot.fi / Markus Finnilä