Developed in conjunction with Joomla extensions.

01.04.2010

Suomen Viikkolehden toimittajan pyynnöstä kirjoitettu v. 1940

"Siis sydämellinen tervehdys Helsingistä. Vielähän se Annankadun keskustalo ja kirkko ovat eheinä, mutta ei kumpasiakaan paljo voida käyttää. Hotelli on tyhjä, lähetysopisto keskeyttänyt työnsä, kirkkoa ei voi iltaisin käyttää, kun olisi vaikeata saada nuo suuret kirkonikkunat tehokkaasti pimitetyksi, ja Helsinkihän nykyään on ´maailman pimein kaupunki´.

 

Vain sunnuntai aamupäivisin siellä kokoonnutaan Herran sanan ympärille, mutta tietenkin kirkkokansaa on vähän, siitäkin syystä, että 80 % Helsingin asukkaista on mennyt muille paikkakunnille.

Mutta hartaasti kai nykyään kaikkialla maassamme rukoillaan Jumalaa, ja saammehan luottaa siihen, että Hän väkevällä kädellään on meitä auttava, ei Hän ole jättävä meitä julman vihollisemme käsiin."

"Älköön teidän sydämenne murheellinen olko", sanoi Jeesus, "uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun."

Kaikkihan tietävät, että Helsinkiä pommitettiin 30/11.

Aamulla kyllä oli kerrottu, että oli nähty venäläisten pommikoneita, jotka olivat heittäneet pommeja sekä Malmin lentokentälle että Suomenlinnaan, mutta ei kukaan sentään uskonut, että todellinen vaara on käsissä vaikka ilmahälytystäkin kuultiin. Olimmehan niin kauvan saanet elää rauhassa ja mitäpä ne venäläiset turvattomia kaupunkeja rupeaisivat pommittamaan. Mutta ei silloin tarpeeksi tunnettu venäläisiä.

Meninpä minäkin sinne minun kouluuni, minulla kun piti olla siellä luento klo 1. Mutta kuten arvasinkin, ei luentosalissa ollut ketään. Hetken aikaa viivyttyäni huoneessani menin koulun Lönnrotinkadun puoleisesta päästä ulos ajaakseni polkupyörälläni saman kadun varrella olevaan kaupunginasuntooni. Mutta en ollut päässyt montakaan kymmentä metriä kun kuulin kauhean täräyksen. Katsaahtaessani ylös näin etelästäpäin tulevan 7 pommikonetta, jotka yhtä mittaa pudottelivat pommeja, toiset mustia, räjähdyspommeja, toiset kiiltäviä, hehkuvia palopommeja.

Mitä teen? Edessäni sattuu olemaan kuorma-auto, ja ryömimpä sen alle. Eihän siitä paljoakaan suojaa ole, jos pommi sattuu putoamaan aivan sen läheisyyteen, mutta eihän muutakaan suojapaikkaa siellä ollut. Kohta rupeaa kiviä, lasinsiruja ja kattolevyjä lentämään ympärilläni, ja tunnene ankaran imanpaineen, mutta vahingoittumattokasi kuitenkin jään.

Kun nousen ´suojakammiostani´ ja katson ympärilleni, niin mikä kauhistuksden hävitys! Hietalahden torilla on kivitys on useasta paikoin repeytynyt auki, kattolevyjä on irtaanutunut, torinpuoleisten rakennusten kaikki akkunat ovat säpäleinä, väkevä ruudinkatku tuntuu.

Mutta kun katson taaksepäin, sinne mistä tulin, niin mikä kauhistus! Kouluani vastapäätä oleva talo Lönnrotinkadun varrella on kokonaan tuhoutunut, pommi repinyt seinän auki katosta kellariin asti! Kuinkahan monta ihmishenkeä siinäkin on mennyt! Talo näkyy palavan, ´ja minun´ autoni lähellä oleva toinen kuorma-autokin palaa! Ja koulunikin nurkkauksesta liekit loimuavat! Koulun ja sen vastapäätä olevan luhistuneen rakennuksen välinen osa Lönnrotinkadusta on kokonaan soraläjän peittämä.

Jos olisin parikymmentä sekuntia myöhemmin astunut ulos kouluni ovesta, niin olisin joutunut pyörineni tuon soraläjän alle, kuten joutui koulun talonmies, joka sillä kohdin oli katua lakaisemassa eikä ajoissa ehtinyt suojaan.

Paljonhan olisi yksityiskohtia kerrottavana, mutta siihen ei nyt ole tilaisuutta. sanonpa vain, että Jumala on minut säästänyt elämään, ehkäpä minullakin vielä on joitakin tehtäviä täällä.

 

Veljellisesti tervehtien, Emil Saraoja

 

Prof. Saraoja (1902-1945) oli Helsingin vapaaseurakunnan esimies, vanhimmiston puheenjohtaja.